Kohta lämpiää

Tallustin mäkeä ylös. Olin luvannut itselleni jo ties kuinka monta kertaa panostaa kalliimpiin eli kevyempiin varusteisiin, jotta seuraavalla talvivaelluksella olisi vähemmän kärsittävää. Rinkka oli säädetty millilleen oikein, mikä vähensi rasitusta, mutta olin silti vähän tyytymätön siihen, että jouduin kantamaan teltan ihan itse. Olin kiistämättä porukan vahvin, mutta neljän hengen teltta ei siltikään ole kevyt. Kaiken lisäksi lumi pyrytti ikävästi kasvoihin, kun laskettelulasien ja kaulahuivin väliin oli jäänyt pieni rako. Vaikka oli jo pimeä, leiriytyisimme vasta rinteen huipulle. Kirosin hiljaa ja puskin eteenpäin.

Loputtomalta tuntuneen ajan kuluttua saavuimme huipulle. Paikka oli tuulinen, mutta onneksi lähellä oli metsää, johon varmasti saisimme telttamme. Olimme liikkeellä suurella porukalla, kaksi viiden hengen ryhmää ja me neljä. Tunsin omasta ryhmästäni vain Pekan, joka oli vanha vartiokaverini, kaksi muuta olivat joitain Pekan serkkuja, jotka kyllä kuulemma olivat riittävän kokeneita pitkälle talvivaellukselle. Vanhempi oli nimeltään Kaisa. Hän oli noin 22 vuotta ja työskenteli sairaanhoitajana. Kaisan sisko Kielo oli noin kahdeksantoista ja opiskeli lukiossa. Sen enempää en heitä tuntenutkaan.

On ihmeellistä, miten vähän viikon aikana on mahdollista keskustella. Olin lähtenyt reissuun luonnon kauneutta ihastelemaan, ja usein leiriytymisenkin jälkeen lähdin itsekseni vähän kävelemään, ja palasin teltalle vasta, kun muut olivat nukkumassa. Kävellessä olin yleensä hiljaa, tai korkeintaan juttelin Pekan kanssa. Muiden ryhmien kanssa emme olleet varsinaisesti missään kontaktissa, vaikka seurasimmekin samaa reittiä. Muut ryhmät olivat tosin suosiolla leiriytyneet rinteen alle ja jalkani olivat sitä mieltä, että päätös ei olisi ollut huono.

Tänä iltana en jaksanut enää lähteä käyskentelemään, vaan menin telttaan muiden seuraksi illallista valmistamaan.

"Liittyykö herra seuraamme tänä iltana?" Pekka kysyi.

"Pitkällisen harkinnan jälkeen olen päätynyt kiistämättä siihen, että tänä iltana illastan kanssanne", vastasin. Olimme aina pitäneet toistemme huumorista.

"Tähän trangialle mahtuu sunkin lihat, vai mitä aattelit syödä?" Pekka kysyi.

"No sitäpä sitä, ei tässä taida hirveästi olla vaihtoehtoja." Kaivoin rinkastani tölkillisen säilykelihaa, avasin sen ja kaavin kuvottavan näköistä massaa trangian kannelle.

Söimme ja olimme käymässä nukkumaan, kun Pekka ilmoitti vielä käyttävänsä pikaisesti miestenhuoneen palveluita. Olin virittelemässä itseäni makuupussin syövereihin, kun ulkoa kajahti voimakas "AI PERKELE!" Sekunneissa olin ulkona pussista ja kengät jalassa. Otin takin ja otsalampun vielä mukaani ja syöksyin ulos.

"Pekka, missä sä oot!"

"Täällä näin. Saatana, tais nilkka mennä."

Kaisa ja Kielo tulivat perässäni, ja löysimmekin Pekan nopeasti. Hän seisoi yhden jalan varassa ja piti tukea puusta. "Kivi oli jäässä ja nilkka muljahti tonne koloon. Sattuu meinaan aika reilusti. Sain onneks kuset jo kustua."

"Mä autan sut takas teltalle", sanoin.

Könkkäsimme takaisin ja asetimme Pekan makuulle. Kielo oli ottanut ulkoa lunta muovipussiin ja Kaisa kaivoi EA-laukusta sidettä. Saimme Pekan jalalle ensiapua niin, että vauriot jäisivät luultavimmin hyvin rajallisiksi, mutta ei hänestä huomenna olisi edes minkään tuen kanssa rinkka selässä vaeltamaan, eikä meistä kukaan voisi kantaa kahta. Meillä ei ollut edes ahkioita toisin kuin muilla ryhmillä.

"Mä luulen, että pystyn kyllä jo ylihuomenna tai viimeistään sitä seuraavana kävelemään, tai ehkä huomennakin jos saadaan lainata muiden ahkioita. Nyt on vaan se, että jos jäädään tähän venailemaan, niin ei ehditä millään järvelle asti, vaan pitää oikasta, että ehditään ens maanantaiks takaisin." Tiesimme tämän kaikki, mutta silti sen kuuleminen ei ollut mukavaa. Järvi oli ehkäpä koko reitin kaunein paikka ja syy sille, miksi alun perin olimme tämän reitin valinneet.

"Minä ainakin haluun nähdä sen järven", Kielo sanoi vähän yllättäen. "Se on mun mantsan esitelmän aihe."

"Ymmärräthän sä, että ei me voida millään jatkaa ennen kuin muut ryhmät saa meidät kiinni, ja sit me ei kyllä enää ehditä", Kaisa totesi.

"No mut jos mä meen yksin? Ja otan teidät kiinni siinä, missä reitit kohtaa."

"Sä et todellakaan mene yksin", Pekka sanoi. "Minä oon sentään aika kokenut erämies ja silti jouduin tämmöseen haaveriin. Jos olisin ollut yksin, niin ties mitä olis voinut käydä. Sä et lähde. Pyydä joku toinen aihe, ei siinä niin isoa ongelmaa voi olla."

"No entä jos sä jäät tänne odottamaan muita ja me muut jatketaan?" Kielo kysyi sovittelevalla äänensävyllä. Oli minun vuoroni puuttua keskusteluun:

"Ei se todellakaan käy päinsä. Ei erämaassa saa koskaan jättää loukkaantunutta parikskaan tunniks yksin, kyllä sun se pitäis tietää. Kaikki me haluttiin se järvi nähdä, mutta ei voi mitään. Ens kerralla sitten." Ilmeisesti ääneni oli vakuuttava, kun uusia vastalauseita ei enää tullut. Kömmimme lämpimiin pusseihimme ja kävimme nukkumaan.

Aamu valkeni. Hierottuani unihiekat silmistäni näin Kielon hymyilevän uudella tarmolla. "Entäs jos me jakaannuttaiskin kahtia?" hän ehdotti. "Kukaan ei jäis yksin ja ainakin kaks pääsis järvelle."

"En oikein tiedä", sanoin. "Kaisa ei oo, anteeks nyt vaan, ihan niin kokenut, että uskaltaisin päästää teitä kahdestaan. Ja ryhmän johtajana mulla on tällaisissa tilanteissa ehdoton päätösvalta."

Pekka liittyi keskusteluun: "Voithan sinä lähteä. Kaisa pitää mun nilkasta kyllä yksistäänkin tarpeeksi hyvää huolta, ja muiden pitäis tulla viimeistään iltapäivällä tähän, eka ryhmä näkyy jo tuolla rinteessä. Tavataan sit siinä, missä reitit kohtaa. Te voitte ottaa tän teltan, niillä muilla ryhmillä on kuuden hengen teltat."

"No äh", sanoin. "Kai se sit käy. Mä voin toisaalta olla aika tylsää matkaseuraa." Vilkaisin Kieloon, joka kuitenkin vain hymyili.

"Ihan oikeestiko? Pääsenkö mä sinne kuitenkin?"

"Siltä tää nyt vaikuttaa, mut meidän pitää kyllä lähteä aika pian", vastasin, salaa iloisena siitä, että pääsisin kuin pääsisinkin järvelle.

Pakkasimme tavaramme, hyvästelimme puolet ryhmästämme ja lähdimme vaeltamaan. Ehtisimme järvelle luultavasti myöhään illalla. En osannut virittää keskustelua, joten kävelimme hiljaa. Pakkanen kiristyi, ja lunta pyrytti kuin viimeistä päivää.

Kello oli kymmenen illalla, kun pääsimme perille. Olimme syöneet matkalla lounaan ja päivällisen käytännössä vaiti. Kielo vaikutti mukavalta tytöltä, mutta olin auttamattoman huono keskustelemaan tuntemattomien kanssa. Tyttökään ei toisaalta tuntunut tekevän aloitetta keskusteluille. Pystytimme teltan lähelle rantaa. Minä jäin virittelemään kuivatusnaruja telttaan, Kielo lähti rautalapion kanssa hakemaan vettä järvestä.

Sain juuri viritettyä narut pinkeiksi, kun kuulin räsähdyksen. Räsähdystä seurasi kauhistunut "Apua". Kielo oli tippunut jäihin. Singahdin ulos teltasta ja lähdin juoksemaan rantaa kohti. Olosuhteet olivat sellaiset, että aikaa ei ollut hukattavaksi. Kielo oli onneksi pysynyt lähellä rantaa, mutta järvi syveni nopeasti. Menin jäälle ja ryömin lähemmäs avantoa, jonka reunasta Kielo oli onneksi saanut jo kiinni. Avasin kaulaliinani ja heitin sen pään hänelle, mutta kun olin alkamassa vetää, tunsin vajoavani. Sen jälkeen tunsin märkää ja kylmää. Kirosin itseäni ja tyhmyyttäni, mutta pian muistin, että vielä ei ollut itsesyyttelyn aika, meidän olisi päästävä pian turvaan. Räpiköin itseni jään reunalle ja käskin Kielon vetää itsensä kaulaliinalla luokseni. Painavampana mursin jäätä edellämme ja Kielo tuli aivan perässäni. Alle minuutissa olimme rannassa, hengästyneinä ja litimärkinä.

"Tää on huono juttu. Äkkiä telttaan", sanoin väpättävällä äänellä. Kielo ei vastannut mitään, kalisti vain hampaitaan kylmästä. Etenimme teltalle niin nopeasti kuin kohmeinen ihminen ylipäätään voi edetä. Myrsky raivosi armottomasti.

Heti sisälle päästyäni aloin toisella kädellä riisua ja toisella kaivoin makuupussia rinkasta. Kielo vain tuijotti. "Mitä sä teet? Nyt äkkiä vaatteet pois ja makuupussiin!" Kielo vain tärisi eikä tuntunut ymmärtävän. "Hei Kielo! Nyt herää! Sun pitää tehdä, mitä mä sanon tai sä kuolet. Ymmärrätkö?" Kielo katsoi minua, mutta ei sanonut mitään. Livautin taas huuliltani hiljaisen kirosanan ja rupesin auttamaan häntä. Minulla ei ollut niin suurta hätää, mutta Kielo oli oikeasti hengenvaarassa. Takin vetoketju oli jäätynyt kiinni, mutta pienellä väkivallalla se aukesi. Takin ja kuorihousujen alla oli paksu fleece-pusero ja villahousut, jonka alla oli väliasu, ja väliasun alla kerrasto. Kerraston alla oli uskomattoman idioottimaisesti puuvillatoppi ja samaa kangasta olevat pikkupöksyt. Hieroin käsiäni Kielon olkavarsia vasten yrittäen luoda kitkalla vähän lämpöä, ja totesin: "Ota nämä pois ja mene nyt sinne pussiin. Kyllä sä tän verran osaat itsekin, iso tyttö."

Kielo alkoi kuin alkoikin riisua toppiaan tärisevin käsin. Olin itsekin puolialastomuuteni vuoksi aika kohmeessa jo, joten en jäänyt tarkemmin valvomaan toimitusta, vaan poistuin nopeasti vaatteistani ja menin makuupussiin. Möyrin pusseineni Kielon viereen, joka oli onneksi itsekin päässyt jo lämpimään. Hän kuitenkin tärisi aivan holtittomasti.

"Kielo!" sanoin. Ei vastausta. Irvistin ja pujotin käteni ulos pussistani. Ravistin Kieloa olkapäästä. "Hei, vastaa mulle. Sun pitää puhua koko ajan."

"M-m-mul-lla on ky-kylm-mä", hän sai vain vaivoin sanottua. Yritin kuumeisesti miettiä ratkaisua. En tiennyt, selviäisikö Kielo yöstä. Mieleeni ei tullut yhtään hyvää ratkaisua, joten piti valita vähiten huono.

"Okei Kielo, kuuletko sä mua?"

"J-joo."

"Tää seuraava ei tuu olemaan mukavaa, kun nää makuupussit on suunniteltu vain yhdelle henkilölle, mut se on ainoa vaihtoehto. Nyt kuuntele tarkasti. Mä avaan kohta ensin oman pussini ja sit autan sun pussin auki, sit meidän pitää ängetä sut tänne niin, että saadaan vielä vetskari kiinni. Ja tää pitää tehdä mahdollisimman nopeasti. Ymmärrätkö?" Kielo nyökkäsi.

Työnsin itseni mahdollisimman kiinni pussin takaseinää ja avasin sivuvetoketjun. Värähdin, kun kylmä pakkasilma pääsi alastomalle iholleni. Kielo sai oman makuupussinsa vetoketjun auki ja kömpi empiväisen näköisesti pussiani kohti. Ei kai typerys ala ujostella tällaisella hetkellä? Nappasin hänestä kiinni ja vedin itseäni vasten siten, että vatsani oli hänen selkäänsä vasten ja käteni menivät hänen kainaloistaan.

"Purista kätesi mahdollisimman tiukasti itseäsi vasten, niin mä pistän vetskarin kiinni", sanoin. Kielo mytistyi pieneksi kääröksi, ja koska olin hoikassa kunnossa, sain vetoketjun kiinni juuri ja juuri. "Yritä hieroa itseäsi vähän", sanoin Kielolle, samalla kun aloin hieroa käsiäni hänen vatsaansa vasten.

Hetken kuului vain käsiemme rytmikästä ääntä ihoa vasten makuupussin kahinalla varustettuna, kun Kielo rikkoi hiljaisuuden: "Kuolenko mä?"

"Et, jos asia minusta riippuu", vastasin. En tiennyt, kuinka vakava tilanne oikeasti oli, mutta tätä en voisi hänelle kertoa.

"Mulla on tosi kylmä", hän sanoi.

"Mä tiedän, mutta kohta lämpiää." Kuin korostaakseni sanomaani, puristin itseni tiukasti Kieloa vasten.

"Mä en haluu kuolla", Kielo sanoi heikolla äänellä. "Mä pelkään."

"Kyllä sä selviät. Ajattele jotain lämmintä ja mukavaa", kuiskasin hänen korvaansa.

"Mä en ois halunnut kuolla neitsyenä", Kielo puhui yhtäkkiä, hieman voimakkaammin kuin aiemmin. "Oo kiltti ja koske mua, niin ainakin on mukavampi loppu."

Toden totta, minähän olin tarkemmin ajateltuna puristuneena alastonta teinityttöä vasten. Kun ajattelin hieman lisää, käteni olivat muutamien senttien päässä hänen rinnoistaan. Ja minä idiootti, aiemmin olisi ollut oikein hyvä tilaisuus tallentaa alaston tyttö verkkokalvoilleni, jos olisi ollut pienempi hätä elämästä. Ehkä toinenkin tilaisuus kuitenkin tulisi. Alakertani alkoi kiusallisesti jäykistyä, ja vielä hetki sitten minikatkaravun pienoismallina ollut pikkuveljeni painui innokkaasti Kielon reisien väliin niin, ettei sitä voinut olla tuntematta, vaikka olisi miten jäässä.

"Sori, en tiedä, mikä tolle nyt yhtäkkiä tuli. Tää on vähän yllättävä tilanne", sanoin.

"Ei se mitään", Kielo vastasi ja olin kuulevinani äänessä hennon hymyn. "Mä en välitä, jos toteutat mun pyynnön. Mä en oo koskaan tuntenut miehen kosketusta."

En hennonnut olla tottelematta, eikä pyyntö ollut varsinaisesti kovin vastenmielinenkään. Siirsin toisen käteni Kielon vatsalta hänen rintaansa kohti ja varovaisesti otin kiinni tissistä. Se oli juuri sopivan tuntuinen, ihana yhdistelmä pehmeyttä ja kiinteyttä.

"Mmmh", Kielon huulilta purkautui. "Tuntuu hyvältä", hän jatkoi.

"Niin tuntuu", sanoin. Siirsin toisenkin käteni hellimään rintaa. "Sulla on tosi kivat tissit", sanoin hieman tökerösti.

"Hih, mä tunnen sen. Sun vekotin painaa aika kovasti." En tiennyt, olisiko pitänyt nolostua, mutta ehkä Kielo ei pitänyt kiihottumistani tässä tilanteessa kovin loukkaavana.

"Kosketatko mua alaskin?" Kielo kysyi hetken hänen rintojaan varovasti hierottuani.

"Joo, mut onko sulla vielä pahasti kylmä?"

"Vähän on vielä, mutta kyllä tämä jo auttaa."

Pussi oli aika ahdas, mutta sain hivutettua ylemmän käteni Kielon hävylle.

"Ai sä oot jo märkä? Et selvästi suhtaudu paleltumisvaaraan kovin vakavasti", sanoin, kun sormeni tapasivat huulten välissä jotain kosteaa, mikä ei varmasti ollut järvivettä.

"Ootko varma, ettet se sittenkin oo vain sinä? Vekottimesi on nimittäin kastellut ainakin mun pepun jo." Toden totta, kun vähän liikutin lantiotani tunsin, ettei terska kohdannut yhtään kitkaa.

"Sovitaan, että molempien vika", sanoin samalla, kun sipaisin keskisormellani Kielon klitorista, joka oli sekin tullut jo piilostaan. Kosketuksen hetkellä hän huokaisi pitkään. Aloin pyöritellä klitorista sormellani ja Kielo kannusti toimintaani samassa tahdissa menevällä tukahdetulla huohotuksella. Samalla aloin kohdella rintaa hieman kovakouraisemmin, siirryin hieromisesta puristamiseen ja nännin nipistelyyn. Kielon huohotus kiihtyi, mutta nopeuttaessani sormieni tanssia klitoriksella hän ei enää pysynyt mukana. Kauaa emme joutuneet tätä rytmivirhettä sietämään, sillä pian tunsin Kielon alkavan tärähdellä. Ahtaassa makuupussissa ei ollut tilaa kunnon kouristeluille, mutta Kielo teki silti parhaansa. Pelkäsin hieman heppini puolesta Kielon hakatessa lantiotaan, mutta onneksi voitelu oli kunnossa.

Lopulta orgasmi päättyi ja Kielo rentoutui. Sanaakaan sanomatta hän siirsi oman kätensä pillulleen, kahmaisi sieltä kunnon annoksen mahlaa ja painoi kädellään heppiäni liukasta välilihaansa vasten. Varmistuttuaan, että systeemi todella oli riittävän liukas, hän alkoi tehdä lyhyttä mutta nopeaa liikettä lantiollaan ja kädellään. Liike tuntui oudolta, mutta erittäin kiihottavalta.

"Multa sit varmaan tulee ihan kohta, kun on niin pahat paineet kertynyt", jouduin sanomaan nolona. Kielo lopetti liikkeensä.

"Ai jaa. En mä kyllä haluais, että tää loppuu vielä. Mut jos sen pitää loppua, niin tehdään se niin, että sun makuupussi ei kastu enempää. Avaa vetskaria sen verran, että mä mahdun kääntymään."

Ei ollut vaikea arvata, mitä Kielo suunnitteli. Avasin vetoketjua vähän matkaa, jolloin Kielo kääntyi kasvot minua vasten. Nenänpäämme koskettivat. Suljin vetoketjun.

"Voisitko sä pussata mua? Saat sit tulla sisään", Kielo sanoi kokemattomuutensa huomioon ottaen melko mutkattomasti. Katsoin häntä varmaan ensimmäistä kertaa koko reissun aikana silmiin tai muutenkaan tarkemmin. Hän oli todella söpö, nuoren ja viattoman näköinen. Suljin silmäni, talletin tuon kauniin näyn mieleeni ja etsin Kielon huulet omilleni. Huulemme olivat pakkasilmasta kuivat, joten autoin kosteutta kielellä. Kielo ilmeisesti ajatteli oman kieleni riittämättömäksi ja lisäsi omansakin peliin. Kielo oli selvästi kokematon kielisuutelija, eikä se varsinaisesti yllättänyt.

Irrottauduin suudelmasta. "Katso mua silmiin", sanoin Kielolle. "Mä haluan nähdä sun sieluusi, kun tämä tapahtuu", jatkoin. Kielo nyökkäsi tomera ilme kasvoillaan.

Enempää sanoja ei tarvittu. Käteni olivat huonossa asemassa, joten jouduin hakemaan terskan häpyhuulille lantiota liikuttamalla, mutta ei siihen onneksi kauaa mennyt. Ennen sisääntunkemista siirsin käteni Kielon pakaroille. Selvästi huomasi, että tyttö oli tottunut liikkumaan ja vaeltamaan, sillä kyseessä eivät hänen hoikkuudestaan huolimatta olleet kovat tikkupersepakarat, vaan lihasta oli sopivasti ja rasvaa ei juuri yhtään. En voinut vastustaa kiusausta puristaa vähän, ja sain vastaukseksi hyväksyvän hymyn. Hymyilin takaisin ja aloin painaa lantiotani hitaasti eteenpäin, kohti Kielon sisintä. Sekä pillu että kyrpä olivat huolellisen liukkaita, mutta Kielo oli tiukka! Immenkalvon kohdalla pysähdyin hetkeksi, mutta toki siitäkin oli läpi mentävä. Asentokaan ei helpottanut matkaani, sillä Kielon reidet olivat käytännössä puristuneet yhteen. Kuitenkin, hitaasti mutta varmasti pääsin yhä syvemmälle ja syvemmälle. Kielo piti urheasti silmänsä auki jopa kalvon revettyä, ja näin nautintoon sekoittuneen hieman kipua, tai ehkä toisinpäin. Kipu näytti kuitenkin katoavan samoihin aikoihin, kun lantioluumme osuivat yhteen. Olin nyt pohjassa, tämän syvemmälle en pääsisi tässä asennossa. Suutelin taas Kieloa ja aloin rakastella häntä hitaasti, makuupussin sallimissa rajoissa.

Kuin keinuen liikuimme toisiamme vasten. Kielo huokaili raskaasti ja minäkin tuhahtelin vähän väliä. Pieni pimpero puristi minua joka puolelta hyväillen. Aina kun vetäydyin ulommas, Kielon kädet vetivät minut pakaroistani takaisin, ja painuessani sisään hän puristi takapuoltani ja päästi pitkän voihkaisun. Tunsin pienet rinnat omaa rintakehääni vasten ja hänen huulensa yhä omillani.

Pian tunsin selibaatin ikävät realiteetit ja tiesin laukeamisen olevan lähellä, mutten halunnut rikkoa suudelmaa sanoakseni mitään. Nopeutin tahtia sen minkä pystyin, ja juuri ennen syöksyä painoin itseni mahdollisimman syvälle, samalla kun kovakouraisesti vedin Kieloa pakaroista itseäni vasten. Spermaa purskahti kerran, toisen ja kolmannenkin. Ei se siihen jäänyt, mutta kolmannen jälkeen en enää pystynyt laskemaan, sillä mieleni täytti vain ihana pumpuli värikkäine pilvineen.

Aikaa kului ja kului. Jouduin kuitenkin avaamaan silmäni, palaamaan takaisin karuun maailmaan. Tai ei se kovin karu ollut, sillä olin edelleen ihanan teinitytön sisällä, eikä kummallakaan enää ollut kylmä.

"Huh huh", sain sanottua pinnistäen älyni äärimmilleen.

"Tuleeko tuota aina noin paljon?" Kielo kysyi hieman hämillään.

"Ei, mut tää oli tällä kertaa kuule aika uskomattoman kiihottavaa. Sinä oot ihana. Ja mulla oli viikon lastit varastossa."

Suutelimme vielä ja nukahdimme raukeina, välittämättä siitä, että ohjeiden mukaan olisi varmaankin pitänyt turvallisuussyistä pysyä hereillä.

Tuli aamu. Heräsin märkään suudelmaan. Ei ollenkaan huono tapa herätä. Pakkanen oli onneksi kuivattanut vaatteemme. Toisistamme henkistä tukea saaden poistuimme yhteisestä lämmöstämme jäiseen ilmaan, ja puettuamme kylmät vaatteet päällemme lähdimme hakemaan järveltä vettä kuumaa aamuteetä varten. Vaikka edellinen molskahdus olikin loppujen lopuksi ollut miellyttävä, olimme tällä kertaa varovaisia. Ja aivan kuten rauhoittunut luontokin olisi ollut iloinen puolestamme, luminen järvi kimalsi lopputalven lyhyessä päivässä timanttipölyn lailla.

Olimme ajallaan reittien risteyksessä. Kielo kertoi muille minun pelastaneen henkensä, ja sainkin nauttia sankarin arvonimestä lopun matkaa. Pitkistä katseista päätellen siskolleen Kielo kertoi tapahtumat vähän tarkemmin, ja Pekkakin tuntui epäilevän jotain. Ja minä hymyilin kuin keskikesän aurinko, sillä olin onnellinen.