Kipeä sovitus

Äänensävy oli ystävällinen mutta käskevä:

- Liina, tulisitko käymään kansliassani, kun koulupäiväsi päättyy.

Käteni jähmettyi, kädessä oleva kirja puoliksi repussa, puoliksi ulkona. En ymmärtänyt asiaa. Vastasin niin pian kuin kykenin.

- Okei.

Pakkasin tavarani reppuun enemmän hämmennyksen kuin pelon vallassa. Olin tehnyt vain yhden pahan teon, ja sen jäljet olivat niin hyvin peitetyt, ettei rehtorilla saattanut olla aavistusta asiasta. Eikä rehtori sitä paitsi ollut ensimmäinen, joka asiasta kuulisi, vaan luokanvalvojani. Toivoin olevani turvassa.

Olin kuudentoista, yläasteen viimeisellä luokalla. Olin hyväkäytöksinen. Opettajat pitivät minusta. Mutta rehtorin ilme ei ollut antanut ymmärtää, että kyse olisi positiivisesta asiasta; hän ei ollut hymyillyt eikä muutenkaan antanut vihiä aikomuksistaan.

Tuo ehkä neljäkymmenvuotias mies, tiukka mutta johdonmukainen, ei ollut tunnettu turhanpäiväisistä jaaritteluista. Jotkut luokkamme tytöt jopa...